Tervehdys! Olen täällä taas uuden osan parissa joka tuotti mukavasti päänvaivaa ja oli varmaan aikaa vievin ja ja pisin osa jonka olen ikinä tehnyt... Ensinnäkin aluksi mulla ei ollut harmaintakaan aavistusta mitä haluan Irinasta kertoa sitten keksin kirjoittaa tämän työpaikasta teatterilla, mutta se kaatui loppujen lopuksi siihen, että lavastus meni täysin piloille enkä jaksanut tehdä sitä enään uusiks.. Tiedetään olen laiska :D Sitten vaan keksimään uusia kuvioita ja lopputen lopuksi tähän yhteen osaan oli tulossa lähemmäs sata kuvaa. Joten jouduin pistämään osan kahtia, koska itse en ainakaan jaksa kokonaan lukea edes osia joissa on yli 70 kuvaa ja kauheesti tekstiä vielä päälle.... Johtuneeko se sitten laiskuudesta vai lukihäiriöstä vai kenties molemmista, mutta olkaa hyvä päästän teidät lukemaan osaa :D
---------------
-------Tämä osa alkaa edellisen osan ensimmäisen päivän aamusta-----
"No, mutta hei pikku aamuvirkku", Irina lepersi Jacobille. Oli aikainen aamu, mutta Irinalla oli tapana nousta aikaisin, jottei hän tuntisi oloaan tavattoman laiskaksi, ja Irina unirytmi oli tarttunut myös Jacobiin.
Usein Irina ja Jacob viettivät aamulla hiljaista hetkeä, Irinan laittaessa aamiaista perheelleen ja Jacobin seuratessa äitinsä toimia. Irina nautti niistä hetkistä eniten päivässä oli vain hän ja Jacob, he olivat kovin samanlaisia. Kumpikin hivenen hiljainen ja pohdiskeleva, ei ujo tai pelokas, mutta vähän erakko ja joskus Irina ajatteli, että Jacob olisi voinut olla hänen unelmiensa mies jos hän ei olisi koskaan tavannut Leoa ja, jos Jacob olisi vanhempi eikä hänen oma poikansa.
Aamiaisella koko perhe kokoontui yhteen syömään ennen Roselynin ja Leon kouluun ja töihin lähtöä, Irina työskenteli epäsäännöllisemmin ja illalla, siten heidän ei ollut tarvinnut laittaa Jacobia päiväkotiin.
Vaikka Irina olikin päivät kotona, eivät hänen päivänsä silti täyttyneet televison katselusta ja laikottelusta. Aamupäivät Irina usein siivosi sillä hänelle oli ehdottoman tärkeää, että hänen kotinsa oli putipuhdas. Leo ja Roselyn eivät pahemmin piitanneet Irinan pakkomielteisestä halusta pitää koti siistinä ja pitivät sitä nipottamisena, niinpä Irina toteutti pakkomiellettään sillon kun he eivät olleet kotona.
Irina tiesi saavansa monen uranaisen paheksunnan olemalla kotona, mutta Irina nautti siitä idyllisestä kuvasta joka hänen mielessään pyöri heidän perheestään. Olihan Irinallakin toki hetkiä jolloin hänen teki mieli lähteä ovet paukkuen ja elää yksin...
Mutta katsoessaan Jacobia hän unohti vihansa ja alkoi ajatella kuinka hänen osakseen olikaan siunaantunut niin paljon onnea.. Poika oli enemmän kuin hän saattoi toivoa, kaunis, ihana ja lähes täydellinen.
Irina oli poikansa kanssa mielellään , he molemmat pitivät lukemisesta tai Jacob pikemminkin siitä kun Irina luki ja Irina lukikin Jacobille usein.
Kun tuli aika laittaa Jacob päiväunille, tuli myös Irinan aika rauhoittua hetkeksi hän ei vaan voinut lähteä poikansa luota tämän nukkuessa. Se oli Irinasta niin rauhoittava näky...
Irina oli juuri aloittamassa leipomaan kakkua ystävänsä lastenkutsuille. Irina ei ollut kehdannut kieltäytyä, sillä hän tunsi Janicen hyvin ja tiesi tällä olevan kädet muutenkin täynnä työtä, kolmen pienen lapsen, ja työn kanssa, sitä paitsi Janice oli juuri eronnut miehestään... Irina ei voinut sille mitään,mutta hän tavallaan sääli Janicea.
"Ei, helvetti", pääsi Irinan suusta, kun hän tajusi ettei hänellä ollut puoliakaan tarvittavista aineksista. Tää ei voi olla todellista, miks mä en alottanut tekemään tätä kakkua aikasemmin, olen mäkin yks idiootti!,Irina alkoi soimata itseään mielessään."Leo! Tule tänne", Irina parkaisi turhautuneella äänellä.
"Niin, rakkaani", Leo kysyi, hän oli tullut nopeasti sieltä missä ikinä olikaan ollut.
"Voisitko sä mitenkään käydä kaupassa nopeasti, multa loppuu ainekset ja tän kakun on pakko olla huomiseks valmis", Irina aneli.
"Onko se nyt ihan välttämätöntä", kysyi Leo. Irina kuuli jo Leon äänestä, ettei tätä huvittanut ollenkaan lähteä, olihan kello pian kaksitoista.
"ON! Todellakin on. Menisin itse, mutta mulla on kädet täynnä töitä", Irina sanoi rasittuneella äänellä.
Ja niin Leo lähti kauppaan Irina kuuli juuri ja juuri Leo tuhahtavat "naiset" ulkoportailla ja Irina teki mieli huutaa kuullensa tuhahduksen muttei jaksanut.
Irina päätti odotellessaan hoitaa muutamia työasioitaan koneella ja käväisi lukaisemassa päivän lehden netissä, vasta huomattuaan katsoa kelloa Irina tajusi, että oli istunut koneella pian tunnin eikä Leo ollut vieläkään palannut.
Irina kävi katsomassa Jacobia ja varmistamassa, että poika varmasti nukkui.
"Hyvää yötä pikku mies",Irina kuiskasi ja peitteli Jacobin.
Sitten Irina meni kylpyyn häntä kummastutti ettei Leo ollut vieläkään palannut kaupasta, mutta toisaalta Leon oli käytävä melkein kaupungin toisella puolella sillä muut kaupat eivät olleet enää auki.
Leo ei ollut vielä kahden jälkeenkään tullut kotiin ja Irinaa alkoi huolestuttaa, varsinkin, kun hän katseli samalla ohjelmaa joka kertoi jengien hyökkäyksistä tuiki tavallisten ihmisten kimppuun.
Puoli kolmelta Irina laittoi television kiinni ja rauhoitteli itseään ajattelemalla, että Leo oli iso mies ja kohtalaisen lihaksikaskin, ettei kukaan uskaltaisi hyökätä hänen kimppuunsa ja meni nukkumaan.
Aamulla Irina heräsi outoon tunteeseen ettei kaikki ollut hyvin. Sitten hän tajusi, ettei Leo ollut tullut hänen viereensä nukkumaan. Irina ponnahti ylös sängystä ja lähti tutkimaan taloa.
Aluksi Irina ei löytänyt Leoa, vain muutaman Jacobin lelun lattialla ja Irina meni automaatisesti nostamaan ne takaisin lelulaatikkoon.
Laittaessaan leluja koriin Irinalla oli vahva tunne, ettei kaikki ollut kuten piti.
Kääntyessään Irina oli saada sydänkohtauksen, hän ei ollut huomannut Leoa aikaisemmin sillä ei todellakaan ollut odottanut tämän nukkuvan sohvalla.
Hetken Irina seisoi paikoillaan miettien mitä tekisi.
Sitten hän otti pari nopeaa askelta ja oli sohvan vieressä sitten Irina huusi: "Ylös, ylös. Ja nyt alat selittää!"
"Missä helvetissä sinä olet ollut koko yön?", Irina tiukkasi ja hänen oli vaikeaa pitää äänensä tasaisena.
"No tuotaa, Minä olin sairaalassa", Leo sanoi värittömästi, tietäen ettei Irina ikinä uskoisi häntä.
"Etpä sinä kyllä kovin sairaalta näytä, kerro totuus!", Irina sanoi suuttuneena.
"Eihän minun tässä välttämättä tarvitse sairas olla että, menen sairaalaan. Oletko koskaan kuullut sellaisesta kuin auttamisvelvollisuus? Se velvoitta jokaista kansalaista auttamaan onnettomuuden sattuessa. Ja minä nyt satuin löytämään nuoren naisen sivukujalta hakattuna ja kuoleman kielissä.", Leo tiuskaisi.
"Jepjep, säästä valhees jollekin joka sua oikeesti uskoo", Irina hymyili teennäisesti, mutta pinnan alla kiehui ja kupli Irina halusi pois tialnteesta ennen kuin tunteet ryöppyäisivät yli.
Heti ku Irina oli saanut kiskaistua vessan oven kiini ja lukkoon kyyneleet alkoivat vieriä pitkin poskia. Irina katseli säälittävää näkyä pelistä ja vihasi sitä... Miksi hänen piti aina alkaa vollottaa kuin pikkutyttö?
Irina lyyhistyi vessan nurkkaan miettimään. Hän oli aivan varma, että Leo valehteli, että Leolla oli joku toinen parempi kuin hän. Irinaa ärsytti olla oma itsensä, hän oli aina liian huono kaikille vaikka hän yritti parhaansa mukaan sopeutua joukkoon. Hänestä tuntui kuin hän olisi taas kuusitoista ja itkisi taas kerran sitä,että kukaan ei hyväksynyt häntä. Muisteli kuinka hän oli yläasteella lähes joka ilta itkenyt itsensä uneen... Pieni ääni Irinan päässä varoitti Irinan ylireagoivan asiaan, mutta Irina ei tahtonut kuunnella sitä. Hän tahtoi vihata itseään ja Leoa ja koko maailmaa.
Irina istui ulkona selvittämässä ajatuksiaan. Syyskuisen illan viileä tuuli oli omiaan puhaltamaan turhat ajatukset pois hänen päästään.
Irina oli istunut aloillaan jo lähes puolituntia ja vilu alkoi jo tulla mutta hän ei tahtonut lähteä tuijottamasta rauhoittavaa näkymää, uinuvaa naapurustoa.
Pian ovi kuitenkin aukesi ja Leo rikkoi hiljaisuuden "Irina..? Onko kaikki okei?", Leo kysyi huolissaan. Irina ei vastannut, hän oli vältellyt Leo siitä asti, kun Leo oli ollut yön poissa Charlotten takia. Irina tiesi nyt, että Leon tarina oli ollut totta Charlotte oli jopa käynyt heillä vaikkakin Irina oli ollut silloin poissa, mutta Roselyn oli kuulemma saanut Charlottesta hyvän ystävän ja se ärsytti Irinaa entisestään.
"Kuule Irina voisitko lopettaa tuon mykkäkoulun se on ihan typerää ja voitaisiinko puhua niin kuin aikuiset", Leo pyysi turhautuneena
"Hyvä on, mutta sohvalta et pääse vieläkään pois",Irina myöntyi, Leo oli nimittäin nukkunut sohvalla pian kolme viikkoa.
"Irina... Olisi yksi juttu mikä minun on pakko kertoa sinulle... Se on ehkä vaikea ymmärtää ja hyväksyä. Mutta Irina ole niin kiltti, että annat minun selittää vaikka se kuulostaisi kuinka typerältä ja sinun tekisi mieluummin vetää minua paistinpannulla turpaan", Leo pyysi tällä kertaa kuin anellen.
Irina tuijotti Leoa hämmentyneenä ja sanoi:"Minä en lupaa mitään mutta paistinpannulla en vedä turpaan."
"Mutta kuuntele loppuun", Leo pyysi vielä kerran. Irina ei vastannut mitään.
"Katsos kun ensimmäkin minä en voinut lähteä sairaalasta aikaisemmin koska tunsin Charlotten ennestään.. Koska.. Koska Charlotte on minun tyttäreni ja...", Leo aloitti.
"MITÄ? Leo mitä helvettiä?", Irina sähähti. Sanoja Irinan tunteille ei ollut oli vain suuttumuksen, petetyksi tulleen ja turhautuneisuuden sekoitus...
"Odota Irina, Minä en edes tiennyt Charlottesta ennekuin hän täytti viisi! Irina minä en ole ikinä pettänyt sinua! Brittany sai Charlotten kuusitoista vuotiaana.", Leo selitti nopeasti, että ehtisi sanoa kaiken ennenkuin Irina räjähtäisi. "Brittany, Tottakai. Se helvetin ämmä", Irina kiljahti, hän vihasi Charlottea enemmän kuin ketään.
"Onnea vahvistit just sen että saat vastaisuudessakin nukkua sohvalla", Irina sanoi itkun sekaisella äänellä ja lähti juoksemaan.
"Mutta, Irina etkö sä nyt tajua. Minä en ole pettänyt sinua. Olisitko itse kertonut jos sinulla olisi ollut lapsi ja jos sun puolisolla oli joku kauhee kompleksi lapsen äitiin! Irina mä en oikeesti voinu kertoo!", Leo huusi, häntä ärsytti eihän hän ollut varsinaisesti tehnyt mitään väärää, tämä kaikki oli sen kirotun Brittanyn vika.
----------------1 viikko myöhemmin--------------
"Irina oletko sinä nyt ihan varma tästä.. Että sinä oikeasti tahdot erota?", Leo kysyi surullisesti. Irina taisteli jälleen kyyneleitä vastaan, mutta kääntyi ja meni Leon luokse.
"Ihan varma", Irina vahvisti hymyillen taas tekohymyään jonka taakse useimmiten piiloutui, harmi vain, että Leo tiesi sen olevan pelkkää esitystä...
"Entä lapset ja talo, me joudutaan myymään tää, koska minä en tänne jää, etkä jää sinäkään koska tämä on minun nimissäni."Leo totesi ilkeästi, hän oli päättänyt kostaa Irinalle, Leoa ei niin vain syyttä jätetty kuin nalli kalliolle.
"Minä kerron Roselynille. Sitä paitsi en minä koskaan aikonutkaa tänne jäädä", totesi Irina kylmästi ja tunsi kerrankin puhuvansa täysin totta. Hän ei todellakaan aikonut jäädä taloon joka muistuttaisi häntä heidät entisestä onnestaan.
"Irina. Oikeasti. Lopeta tää me kuulutaan yhteen ja täähän oli meidän molempien unelma", Leo sanoi vihaisesti.
"Lopeta jo. Tää on sun vika!", Irina kivahti, häntä pelotti, että hän oli tekemässä elämänsä virheen erotessaan Leosta. Ja he joutuisivat myymään tämän maailman ihanimman talon, se suretti Irinaa tavattoman paljon.
Pukeuduttuaan Irina kiipesi portaat ylös Roselynin huoneen luo.Häntä pelotti mennä kertomaan Roselynille asiasta sillä tyttö oli ollut viime aikoina kovin räjähdysherkkä. Hän ei hyväksynyt sitä, että Irina oli suuttunut Charlottesta.
"Terve tulitko taas vaahtoamaan isästä",kysyi Roselyn pilkallisesti ennenkuin Irina ehti sanoa yhtään mitään, Irina oli aivan varma, että Rose oli varta vasten odottanut häntä.
"Ei en tullut ja sitä et puhu minulle tuohon sävyyn", Irina tiuskaisi nopeasti. Roselynin katse oli omahyväinen ja ärsyttävä juuri sellainen kuin Roselyn oli ollut siitä saakka, kun Leo oli käynyt pelastamassa ihanaisen Charlottensa.
Irina yritti koota itsensä ettei alkaisi huutaa ja sanoi: "Ei minä tulin vain ilmoittamaan, että minä ja isäsi olemme päättäneet erota."
"Ai siis, että sinä olet päättänyt erota",Roselyn virnisti, ärsytti tahallaan.
"Lopeta jo tuo vitsailu. Minä olen tosissani", Irina kivahti.
"Äiti siinä ei ole mitään järkeä! Isähän rakastaa sinua, siksi hän ei sinulle kertonutkaan että Charlotte on hänen lapsensa!",Roselyn sanoi vihaisesti, hän oli noussut seisomaan ja oli kuin ärsytetty ampiainen.
"Mistä? Mistä lähtien sinä olet tiennyt tästä?", Irina hämmästyi.
"Siitä lähtien, kun Lottie kävi täällä ja kertoi minulle isältä salaa, mutta se ei kuulu sinulle millään lailla",Roselyn kivahti.
"No, tottakai kuuluu sinä olet alaikäinen", Irina sanoi, häntä ärsytti Rosen riehumien, miksei tyttö voinut enää olla se helppo kymmen vuotias lukutoukka.
"Ihan sama. Mutta minusta sinä olet tyhmä, isä ei edes koskaan pettänyt sinua", Roselyn sanoi laskelmoivasti.
"Minä olen päätökseni tehnyt, kiitos vain neuvosta, neiti kaikkitietävä",Irina ilkkui.
"Joo, lähde vaan pois, tosi aikuismaista", Roselyn ivasi takaisin.
"Minä lähden nyt katsomaan sitä asuntoa. Tuletko mukaan?",Irina kysyi ystävällisesti Roselyniltä. Heidän välinsä olivat hieman rauhoittuneet sen jälkeen, kun tyttö oli hyväksynyt tosiasiat, mutta yhä heidän välillään oli pientä kireyttä.
"No, niin kai sitten", Roselyn vastasi ruokansa lomasta.
"Selvä. Minä odotan autossa.", Irina sanoi ja lähti autolle
--------------------
"Tää ei oo todellista", Roselyn sanoi masentuneesti Heti kun he olivat päässeet talolle.
"Tää ei vaan oo todellista, Tällänen ihme mökkerö keskellä korpea",Roselyn mutisi epäuskoisesti.
"Tämä mökkerö on kuule isompi kuin se edellinen koti. Mennäänkö katsomaan sisälle?",Irina vastasi iloisesti, hänestä talo oli ihana.
"Tämähän on ainakin todella hieno keittiö", Irina sanoi positiivisesti.
"No, tää on kyllä vaikka kuinka upea", Roselyn huokaisi, mutta lisäsi pahaenteisesti: "Toivottavasti muut huoneet on yhtä hienoja.
"Yääk, voisko yhtää punaisempaa olla?", Roselyn yökkäili kävellessään käytävää pitkin peremmälle taloon.
"Tapetin on pian sata vuotta vanhat, minusta ne on hienot", Irina hymyili, hän aikoi säilyttää ne vaikka kynsin hampain.
"Takka on ihan kiva, mutta jos tää on olohuone niin mihin menee telkkari?",Roselyn kysyi pohdiskelevasti.
" Ja ylläri, että ikkunasta näkyy pelkkää metsää", Roselyn tuhahti.
"Älä ole noin kamalan negatiivinen. Täällähän on vaikka mitä hienoa. Katso vaikka lattiaa",Irina sanoi.
"Lattia ei pelasta mua siltä, että mä joudun asumaan korvessa ja menemää jollain bussilla kouluun", Roselyn sanoi ivallisesti.
Pian he olivat kiertäneet koko talon ja päätyneet yläkerran makuuhuoneeseen josta pääsi parvekkeelle. "Tämä on sitten minun huoneeni, jos sä päätät ostaa tän talon ja tuomita mut elämää loppu nuoruuteni jossain korvessa",Roselyn sanoi.
"JA sä remontoit tän just sellaseks, kun mä haluan", vaati Roselyn.
"Älä viitsi... Minä käyn katsomassa vielä alakertaa", Irina sanoi ohittaen Roselynin vaatimukset.
Irinan mentyä alakertaan Roselyn meni parvekkeelle katselemaan maisemia.
MAisemia jotka olivat lähinnä metsää metsän jälkeen. "Hah minähän en tänne muuta!", totesi Roselyn.
------------------------------
tättärää. Kirjoitin tätä osaa yhteensä öö kolme ja puol tuntia? :D Eli nyt kommenttja kiitos :P Aijjoo ja anteeks noi viimisen kuvan "metsä" mun simsis on joku bugi et se ei näytä lähestään kaikkia naapurusto esineitä, enkä jaksanut ottaa kuvaa uudestaan :D:D::D:D:D:D:D Kirjotus virheitäki on varmaa enemmän ku laki salii ja sillee mutta niistä voitte toki mainita kommenteissa kuten myös osan hyvistä puolista. ;) Ja joo toivottavasti ALoitus ei ollut kauhean sekava en vain keksinyt mitään muuta tapaa toteuttaa toi Irinan näkökulmasta :D
Kommentit